Pimeän kellarinsa uumenissa Kraakkula makasi arkussaan peloissaan, kauhusta kangistuneena. Hänen yöllä tyhjiin imemänsä rotan veri valui vielä tahmeana hänen hampaissaan. Hetkeksi Kraakkula unohtui ajattelemaan tuota ihanan pulleaa siimahäntää joka pahaa aavistamatta oli tunkeutunut hänen kellarinsa hiljaisuuteen jossa hämähäkit kutoivat verkkojaan kivisiin seiniin.
Kraakkulaa pelotti, sillä talosta hänen yläpuoleltaan oli jo tovin kaikunut ääniä. Ikään kuin siellä joku rakentaisi jotain sekä siirtelisi tavaroita. Kraakkula oli eläissään pelännyt, jopa inhonnut, ihmisiä ja elämän hänestä paenneena tuo tunne inhosta oli vain syventynyt.
Joku ihmisen kaltainen oli häntä purrut ja siitä toenneena hän oli ollut heikko, varjo itsestään. Kraakkula oli todennut janonneensa verta ja oli alkanut pyydystämään rottia voimia saadakseen. Hän ei ymmärtänyt, ikänsä kun oli älyllisesti heikkolahjainen ollut, että saisi paljon enemmän voimia jos uskaltautuisi rottien sijaan pyydystämään ihmisiä.
Viime yönä Kraakkula oli rotanveren vahvistamana ryöminyt kellaristaan ja päässyt kurkistamaan pääovesta, aulassa oli lojunut työkaluja ja rakennustarvikkeita. Hänen pelkonsa oli osoittautunut aiheelliseksi, ihmisiä oli muuttanut hänen kotitaloonsa jonka kellarin hän oli asuinsijakseen joutunut ottamaan.
Kraakkula oli havainnut ettei voinut enää kulkea päiväsaikaan. Kerran hän oli erehdyksissään tuota yrittänyt ja hänen nahkansa oli kutistunut ja muuttunut harmaaksi. Se ei ollut palautunut ennalleen.
Kraakkula sulki silmänsä, päiväsaikaan hän lepäsi. Yöllä hän lipuisi jälleen ulos arkustaan mehukasta rottaa etsimään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti