lauantai 13. heinäkuuta 2019

Tunikaa pukkaa

Viime talvena mietin että olisi mukavaa kun olisi ohut hihaton neuletunika minkä voisi kiskaista päälle kun on vähän viileää.
Suurinpiirtein mietin millaisen haluaisin mutten ehtinyt tuota tehdä.
Lomareissulle päätin ottaa lankatarpeet tuohon jos vaikka innostuisin tekemään.
Langaksi valikoitui pari vuotta kaapissa makoillut ohut sukkalanka Schoeller & stahl sockina colour.
Alkumatkasta teinkin jo mallitilkun ja laskeskelin silmukat ja kerrokset. Piirtelin laskelmat paperille.


Alkuun en oikein osannut päättää että tuleeko nyt tuosta kovin kivannäköistä raitaa kun resoriksi valitsin valepalmikon. Päätin sitten kuitenkin jatkaa.


Yllättävän nopeasti tuo valmistui, mutta ajoimme melkein 7000 kilometriä niin olipahan tuota aikaakin käsillä. Tykästyin aika paljon, raidatkin suht mukavan näköiset ja sopi kivasti päälle.


Kotiin kun tultiin niin ajattelin että olisihan se kiva olla samanlainen pitkähihainenkin. Lankaakin oli vielä mukavasti jäljellä. En kuitenkaan halunnut tehdä ihan samanlaista niin valitsin kaveriksi tuolle austermann step sukkalangat. Pari kerää irish dreamia oli kaapissa makoillut myöskin pari vuotta. Laskeskelin kädenteille uudet luvut ja eikun pakertamaan. Melko kirjava tuosta tuli mutta tuli muutoin aika kivan mallinen.


Melkein tekisi mieli vielä tehdä joku hillittykin, mutta taitaa jäädä tältä osin tekemättä kun mielessä pyörii jo fair Isle tyyppinen villatakki ja pitsipaita ja norjalaisvillapaita. Ja pitäähän niitä sukkiakin ehtiä tehdä.

sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Fear of the dark

Tiedättekö sen onton tunteen matkan jälkeen kun se on ohi?
Matka jota olet odottanut ja suunnitellut ja josta olet haaveillut. Ja sitten se on ohi. Tehty. Normaalisti tietysti menee nopeasti ohikin. Nyt hupsahdin tuohon toiseen onttouden tilaan.
Tällä kertaa liuin tuohon tyhjyyden tilaan vähän liiankin kanssa, eikä ihan kokonaan olla vieläkään kuivilla.
En enää liu'u tuonne syvälle pohjamutiin  jossa ei ollut mitään, ei pienintäkään valonhäivähdysyä.
En puhu tästä paljon. Kaunistelen asioita. En halua ruikuttaa.
Lapsenmenetys.
Pitkään käsittelin asioita lapsen kannalta. Kuinka hirveää ettei hän saanut elämäänsä jatkaa. Kaikki asiat mitä hän ei kokisi. Mitä hän menetti.
Minun on vaikea antaa itselleni lupaa olla heikko. Olen usein saanut kuulla olevani vahva. Mutta enhän minä ole. Viime aikoina olen ajatellut että sellainen on vahva joka avoimesti suree ja itkee ja parkuu ja valittaa. Sellainen on vahva. Aikamoinen dilemma.
Lapseni sairastaessa menetin ystäväni. En syytä enää heitä. 7 vuotta lapsisyöpäpotilasarkea. Ei kukaan sellaista jaksa. Kaikki rajoitteet, pakostakin joutuu sivuun kaikesta. En silloin jaksanut pitää yhteyksiä. En liioin päästä uusia ystäviä lähelle.
Älkää ymmärtäkö väärin. Nautin suuresti ihmisten seurasta. En vain halua enää menettää ketään. Reviirini on paisunut valtavaksi.
Tämä kaikki on hionut perheemme yhteen. Joillekin on käynyt niin että perhe on hajonnut. Ei meille. Mieheni ja tyttäreni. Elämäni tärkeimmät.
Välillä on vaikeaa piiskata itseään nousuun. Olisihan se helppoa jäädä vaan tähän? Velloisin mietteissäni. Vaan ei ole. Tulee tunne kuin piehtaroisi itsesäälissä. En voi sietää tuota. Olen armoton itselleni. En anna itselleni lupaa velloa.
Juuri tuosta syystä päätin aiheesta kirjoittaa. Kävin terapiassa lapseni kuoleman jälkeen ja puhuminen asioista tuntui niin kovin mukavalta. Ja helpotti oloa.
Pimeänpelko. Kai tässä yritän antaa lupaa itselleni olla heikko. Voi välillä velloa siellä pimeässä. Palata eheämpänä takaisin.


keskiviikko 3. heinäkuuta 2019

Perhoilua

Rikoin kompuroidessani pimeässä metsässä perhovapani parisen vuotta sitten. Ehdin pari vuotta tuota taitoa harjoitella. Ei minusta kovin hyvää siinä koskaan tullut mutta väliäkös siitä sillä ihan kivasti kuitenkin kaloja sain.
Juhannuksena Tuurissa käydessämme Jouni osti minulle uuden vavan. Olin tuosta vähän kahta mieltä. Välillä meni niin totaalisesti hermot siimaa vispatessa kun se oli enimmäkseen ruohossa ja puussa kuin vedessä.


Päätimme lähteä vähän kokeilemaan kuinka tuo sujuisi. Maanantai-iltana merikarvialle koskiin kokeilemaan. Ehkä olisin voinut hieman kuivaharjoitella kotosalla mutta en ole oikein hyvä tuossa ennakoinnissa. Ja unohdan kuitenkin kaiken joelle päästyäni.
No hermohan meinasi mennä heti alkuun, hyvä etten viskellyt vehkeitä menemään. Sinnikkäästi kuitenkin jatkoin ja pikkuhiljaa alkoi tuntumaakin tulla. Pikkukaloja kävi pintomassa mutta mitään ei perhoon tarttunut.


Seuraavana aamuna uudestaan ja nyt ei mennyt kauaakaan kun perhoon tarttui pikkuinen hauki. Niin sievä pieni. Oli raasu niin loppu että minulla meni varmaan vartti tuota elvytellessä. Hyvin hän tokeni tuosta koettelemuksestaan.


Loppupäivän en mitään saanutkaan vaikka pintomista olikin. Pikkukaloja mutta varmaan joku isompikin joukossa.
Kuitenkin mukava päivä kauniissa maisemissa. Kyllä tuo kärpänen taitaa taas purra kokonaisuudessaan sillä tuo perho millä hauen sain jäi ylös kuusenoksaan. Muistaisin että tein niitä aikanaan kolme. Täytynee kaivella perhorasiaani. Noitahan pitää ehdottomasti tehdä lisää!
Olin jo ajatellut etten enää perhovehkeisiin koske mutta taisinpa nyt pyörtää sanani.