Mulla oli nuorempana haave että musta tulee kirjailija.
Kerroin siskoilleni iltaisin satuja ja saduista teinkin ensimmäisen kirjani itse. Ihan vaan paperisen ja kuvitinkin itse. Ensimmäinen satu oli nimeltään Lapsi Mölyapina, muistan että hällä oli Täti Kirahvi ja Setä Paviaani ja tuo täti häntä läimäytteli. Jotakin tämä lapsi siinä etsi mutten muista mitä.
Loppuja satuja kirjasta en muista ja niinhän siinä sitten kävi että ollessani siinä 25 ikäinen, heitin koko jutun roskiin kun ajattelin sen olevan vähän turhuuksia enkä siihen aikaan osannut arvostaa tekelettäni Katja-tädin kootut sadut.
En ole koskaan lakannut tuota tarinointiani. Tarinat on muuttaneet muotoaan itseni kasvaessa ja ne elävät pään sisällä. Ne eivät vain sieltä tule ulos. Ei sitten millään.
Aloitin tämän blogin harjoitellakseni kirjoittamista ja opetellakseni itseni ilmaisua. No ei tuo ole kovin hyvin mennyt. En ole saanut itseäni kirjoittamaan ja oikeastaan en enää tuosta kirjailijan urasta haaveilekaan. Kaikkien haaveiden ei pidäkään toteutua.
Jatkan siis itselleni tarinointia. Viimeisimmässä tarinassani seikkailee rikas tyttörukka, joka lapsena joutui sieppauksen uhriksi ja pääsi vapaaksi oveluutensa ansiosta ja raahautui puolikuolleena ihmisten ilmoille. Nyt hän on jo monen mutkan kautta kasvanut aikuiseksi ja työskentelee yksityisessä rikoslaboratoriossa joka tutkii kadonneiden ihmisten tapauksia. Hän on juuri paljastanut suuren kidutus/sieppaus-vyyhdin joka on tapahtunut kirkossa. Kirkon kellarissa oli vielä 4 naista elossa sellissä, alttarilta löytyi verijälkiä sillä siinä niitä naisia oli kidutettu ja tapettu. Ja hirveintä, papin oma tytär joka katosi vuosia sitten. Hän löytyi melkein kuolleena, puisesta laatikosta papin sängyn alta. Hän oli elänyt vuosia laatikossaan saaden vettä ja ruokaa jos muistettiin, hän on luurankonainen. Hänen toipumisessa on juuri alkanut mutta pelkäänpä ettei hän puhu enää koskaan.
No, näitä tarinoin itselleni iltasaduksi. Toimii mulle. Pysyköön päässäni kun ei uloskaan tule.
