Kuolleiden lasten muistopäivä 23.9.
Tänään on pyörinyt mielessä niitä raskaampia juttuja. Joista ei juuri viitsi edes puhua. Puhun kyllä muuten Hennasta mutta ne paskemmat jutut on jääneet vähemmälle.
Henna sai syöpädiagnoosinsa 12-vuotispäivänsä kynnyksellä. Hennalla oli ollut kipuja jo varmaan puolisen vuotta ja lääkäri määräsi buranaa, buranaa ja enemmän buranaa kasvukipuihin. Tyttö alkoi olla väsynyt ja ruokahaluton ja kun nousi korkea kuume niin kävimme päivystyksessä ja siellä häneltä otettiin verikokeita. Verinäytteessä oli jotain poikkeavaa ja jouduimme tyksiin tutkimuksiin.
Muistan sen hirveän hetken kun meidät pyydettiin lääkärin toimistoon Hennan jäädessä potilashuoneeseen odottamaan. Arvasin että nyt on tulossa jotain kurjaa kun pyydetään erikseen. Lääkäri kysyi tiedämmekö mitään leukemiasta. Hennalla oli akuutti lymfoblastileukemia.
Tyttö pieni, siitä se hirveä ruljanssi sitten alkoi. Seuraavana päivänä leikkaussaliin jossa asennettiin infuusioportti solisluun alapuolelle.
Muistan kuinka helpottunut olin kun se ensimmäinen sytostaattitiputus aloitettiin, tuli olo että nyt alkaa paraneminen. No, sytostaatteja tulikin sitten roppakaupalla pari vuotta ja ne karseat sivuvaikutukset. Puhumattakaan niistä luuydinkoepäivistä. Henna oli aina pelännyt oksentamista ja hän voi todella pahoin. Pahoinvointilääkkeet ei oikein tahtoneet tehota. Tasapainovaikeudet, käsien vapina, kivut. Hiukset lähtivät monta kertaa ja välillä hänelle kasvoi kiharat ja toisinaan suorat hiukset.
No, tulihan sieltä sitten paraneminenkin. Hetken hän sai elää normaalia nuoren naisen elämää. Kunnes tuli päivä jolloin häneltä poistettiin se infuusioportti kontrollin yhteydessä.
Arvaattekin kai että syöpäsolut oli palanneet. Seuraavana päivänä sitten laitettiinkin uusi infuusioportti leikkauksessa.
Alkoi luuytimen tuhoaminen ja valmistautuminen kantasolusiirtoon. Mukaan tuli sädehoito. Menin Hennan kanssa siihen ensimmäiseen sädetyskertaan. Näin hänet ikkunasta, en jotenkin kestänyt sitä. Mies kävi nuo muut sädetyskerrat hänen kanssa. Hennalle löytyi hyvä luovuttaja ja siirto sujui hyvin. Oli taas toivoa.
Luovuttajan solut olivatkin sitten liian samanlaisia Hennan omien solujen kanssa ja sieltä ne leukemiasolut taas putkahtivat esiin.
Hennalle päätettiin tehdä toinen kantasolusiirto huonomman luovuttajan soluilla. Voi kunpa olisin tiennyt mitä tuleman pitää, olisin kieltänyt tämän.
Toisen kantasolusiirron jälkeen ei päästy enää tilanteeseen ettei jäännöstautia olisi ollut. Alkoi tasapainottelu hyljintäoireiden ja leukemiasolujen lisääntymisen estämisen välillä.
Viimeinen puoli vuotta oli yhtä helvettiä. Hennalle tuli hyljintäoireina kipeitä haavoja iholle. Pahimmillaan mulla meni työpäivän jälkeen 3 tuntia siihen kun puhdistin haavat ja laitoin uudet siteet. Lopulta oli mentävä tyksiin kun multa loppui voimat.
Sitten kävi se paha mitä oltiin pelätty. Leukemiasolut levisivät vereen. Mitään ei enää ollut tehtävissä. Henna halusi kotiin saattohoitoon.
Niin sitten tulimme kotiin. Saimme morfiinipumpun Syöpäyhdistyksen kautta. Eipä tuosta muuten olisi mitään tullutkaan.
Mä olin paniikissa suurimman osan aikaa. Meille oli kerrottu mitä saattaa tapahtua kuoleman hetkellä. Pelkäsin kauheaa kuolemaa ja sitä että joudun luopumaan tyttärestäni. Mietin elämän kesken jäämistä ja kaikkea mitä hän ei koskaan saa kokea.
Kauheaa kuolemaa ei onneksi tullut. Henna nukkui pois rauhallisesti.
Näitä olen muistellut tänään. Harvemmin palaan näihin muistoihin kun on niin paljon ihania muistoja mutta väistämättä nämäkin välillä mieleen tulee.
Välillä kuulen että näistä pitää päästä yli. Absurdia. Miksi mun pitäisi päästä yli tyttäreni elämästä ja kuolemasta. Se on osa minua. Asian kanssa pitää vaan oppia elämään. Ajan kuluessa on helpompaa mutta kyllä niitä vaikeita päiviä tulee edelleen.
Kaipaan häntä.
Jokaikinen päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti