Kraakkulassa oli viime aikoina ollut hyvin levottomia öitä.
Kraakkula oli ryöminyt kellarinsa lattialla, rottia etsien, kun oli kuullut kaivosta outoa ääntä.
Hän oli kiiruhtanut peloissaan takaisin arkkuunsa. Tämä oli toistunut jo monena yönä. Yö yöltä äänet olivat voimistuneet. Lopulta Kraakkula oli sulkeutunut tiukasti arkkuunsa. Häntä oli alkanut kovasti pelottaa.
Tänä yönä Kraakkula oli kuullut kuinka jokin oli noussut kaivosta. Hän oli tuntenut hyytävän kylmyyden ja kuullut kuinka tuo jokin oli lipunut pitkin hänen arkkuaan.
Kraakkula oli hipihiljaa ja hetken kuluttua tuo outo oli lopulta palannut takaisin kaivoon.
Seuraavana yönä tuo oli jälleen tullut ulos kaivosta. Kraakkula peitti korvansa käsillään, mutta kuuli silti tuon liikkuvan kellarissa. Äkkiä kellarin ovi narisi ja tuo oli luikahtanut ulos pimeään yöhön.
Gunhilde heräsi tunteeseen kuin jokin kylmä olisi pyyhkäissyt hänen yltään. Oli pimeää, niin hän ei nähnyt mikä tuon oli aiheuttanut. Kuitenkin hän kuuli rahinaa, ikäänkuin joku olisi liikkunut lattialla. Pian ovi raottui ja kylmyys ja rahisevat äänet poistuivat.
Gunhildeä hytisytti. Hän ei ollut heikkohermoinen, niinpä hän käpertyi peittonsa alle mukavaan asentoon ja nukahti.
Tuo jokin outo palasi kaivoon, ainakin tänä yönä.
Aamulla Gunhilde herätessään huomasi lattiallaan lojuvan pitkiä mustia hiuksia.
Mistä ihmeestä nuo olivat tulleet? Äkkiä hän muisti yöllisen kokemuksen. Kuka tai mikä tuo öinen vieras oli ollut? Gunhilde keräsi hiukset ja lähti näyttämään niitä talon väelle.
Magda oli juuri tullut aulaan, aikeenaan mennä keittämään aamukahvia. Gunhilde näytti tälle hiuksia. Hän kertoi yöllä heränneensä hyytävän tuntemukseen, sekä kuullut jonkin rahisevan lattialla. Nyt olivat hiukset olleet lattialla.
Wilburkin saapui ihmettelemään hiuksia. Utopia oli ullakolle kuullut hälinää ja tuli myöskin katsomaan, että mistä oli kyse.
Butler luuli, että jokin oli vialla ja saapui nopeasti paikalle.
Niin he sitten siinä aamun tunteina pohtivat yhdessä, että kenenkähän hiuksia ne olivat ja mistä tuo olio oli Gunhilden lattialle tullut.
Päätettiin odottaa josko tuo vierailija tulisi uudestaan.
Kraakkula oli monena yönä kuulostellut, tiukasti suljetussa arkussaan, kuuluiko kaivosta ääniä. Oli ollut aivan hiljaista, oudot äänet olivat vaienneet. Vain hämähäkit sipsuttivat pitkin seittejään.
Kraakkula raotti varovasti arkkuaan ja kurkisti ulos. Hiljaista oli.
Hän lipui ulos arkustaan ja ryömi kaivolle. Hän kurkisti kaivoon, josko siellä näkyisi jotain. Ei hän kuitenkaan nähnyt mitään ja kurkisti vielä syvemmälle.
Voi ei, Kraakkula putosi kaivoon. Sinne hän mätkähti pohjalle asti, niin että vesi vain loiskui.
Kraakkula ponnisteli ja pinnisteli päästäkseen ylös. Hänellä ei oikein ollut voimia kun ei ollut raukka ruokaillut pitkään aikaan.
Puolen yötä siihen meni, mutta viimein hän pääsi ylös kaivosta. Eipä hän kaivosta muuta löytänytkään kuin vettä.
Mitä hän näkikään kun hän lipui jälleen arkulleen. Lihava rotta oli käynyt nukkumaan hänen arkkunsa viereen. Oi mikä ihana ja lämmin veriateria häntä odotti. Kraakkula iski hampaansa rottaan.
Tyytyväisenä hän lipui takaisin arkkuunsa. Nyt hän jaksaisi unelmoida Vamppiksen käynnistä. Kumpa tuo ihana vampyyrityttö tulisi vielä uudestaan.
Magda heräsi kun joku messusi heidän sänkynsä vieressä. Ei ollut totta!
Magda kävi hakemassa tohvelit jalkaansa ja päätti keittää itselleen kupposen teetä. Wilbur vain nukkui, hänellä oli aina ollut hyvät unenlahjat.
Magda joi teensä nauttien takkatulen lämmöstä. Lopulta hän palasi vuoteeseen nukkumaan. Wilbur havahtui Magdan paluuseen ja veti tämän kainaloonsa.
Toivottavasti nämä rauhattomat yöt olisivat nyt ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti