Käärmekammo

Käärmeet. Asuin lapsena / nuorena paikassa jossa oli paljon kyitä. Lisäksi isälläni on mökki paikassa jossa noita on vilisemällä.
Monet kerrat tuli pelästyttyä kun meinasi astua päälle. Tai näki vaan luikertavan jossain. Sihisemässä.

Kerran tein kuolleelle kyylle ruumiinavauksen sisareni kanssa. Tuo oli melko sitkeänahkainen ja muistan ettei puukko tahtonut tuohon tepsiä. Ihan varma en ole että saatiinko sitä auki koskaan vai jäikö yritykseksi. Jännää meillä oli.

Toisen kerran, taisi olla 12-vuotis syntymäpäiväjuhlamme, päätimme tehdä kepposen tädillemme. Kuinka ollakaan tuonakin aamuna oli kyy luikerrellut pihamaalla ja äitipuoleni oli kalauttanut sen lapiolla pois päiviltä. Näppärinä tyttöinä pujotimme neulalla langan käärmeen pään läpi. Veimme käärmeen ojaan tien viereen ja kun tätini tuli tietä pitkin vedimme käärmeen tien poikki. Pelästyihän tuo. Näin jälkikäteen ajateltuna, ottipa rauhallisesti. Itse varmaan huutaisin kuin hyeena. Ja taatusti suuttuisin. Kiukkuaisin varmaan monta päivää.

Noina aikoina ei vielä ollut puhettakaan ettei käärmeitä saa tappaa. Aika moni sai heittää henkensä noina nuoruuden päivinä. Itse en muista tappaneeni yhtäkään kun en uskaltanut. Ne sihisevät kiemurat kun kammottivat.

Kerran olin kävelyllä sisareni kanssa ja riitelimme kovasti. Riita äityi niin pahaksi että minä lähdin tuohtuneena kotiin ja sisar jatkoi matkaansa. Hiekkatietä kulkiessani minua niin harmitti tuo riita. Katselin taivaalle ja hoin mielessäni että voi kun olisi kyy tiellä niin antaisin sen purra. No kas. Havahduin outoon sirinään. Jalkani vieressä kyy. Iskuvalmiina. Ei tuo purrut. Enkä ole varmaan koskaan juossut niin kovaa kuin silloin. Juoksin sisareni kiinni. Riidasta ei tietoakaan. Varon mitä toivon.

Muutettuani pois kotoa käärmehavainnot ovat onneksi laantuneet.
Yhtenä kesänä pihallamme kävi ahkerasti rantakäärme. Mansikoita noukkiessa ajattelin itikoiden kiusaavan. Muutaman päivän päästä jalka sinipunainen ja turvonnut. Ei oikein pystynyt astumaan. Antibioottikuuri tehosi aika nopeasti ja kun turvotus laski niin siinähän ne hampaanjäljetkin sitten näkyi. Se pahuksen käärme oli purrut.

En tiedä jäikö jotain traumoja tuolta lapsuudesta sillä kammoan käärmeitä. Minusta ne ovat inhottavia ja ällöttävä ja kamalia. Luonnossa kulkiessani kopistelen kivillä ja pitkospuilla. Ei haittaa jos olen jonkun kanssa mutta yksin kulkiessani. Kammottaa että jostain niitä putkahtaa.

Tänä kesänä olen koittanut hoitaa käärmekammoani ja mennyt paikkoihin joissa taatusti on käärmeitä ihan yksikseni. Käärmeitä näkemättä.
Patvinsuolla vähän nauratti kun lauloin koko matkan jotta karhut kuulee että olen tulossa ja sitten tihuutin käärmeitä.

Vuosien varrella olen nähnyt jos jonkinmoisia unia käärmeistä. Eräässä unessa oli synkkä pimeä huoltamo jonka takahuoneessa asusti valtavan kokoinen käärme. Tuolla oli villakoiran pää. Se tarkkaili ihmisiä ja hyökkäili niiden kimppuun. Yhdessä oli vieterin tavoin pomppiva käärme. Eräässä unessa käyskentelin viljapellolla ja tunsin pienen neulanpiston kun pikkurainen heinäkäärme oli minua purrut. Unissa käärmeet ovat olleet suuria, pieniä, kilttejä, pahoja. Kaikenvärisiä. Omituisia. Osanneet puhuakin. Hyökänneet minun tai muiden kimppuun. Itsekin olen jossain unessa ollut käärme.

Eikä auta järki tässä hommassa. Tiedän että ne käärmeet väistää ihmistä. Eikä ne edes aina pure myrkkypuremia. Ja se sihinä on varoitus. Että varo olen tässä.

Siinäpä se kammo kaikessa kokonaisuudessaan. Luulen että en tästä koskaan lopullisesti pääse mut jos vähän laantuisi tuo.